Palloleikkejä keväthangilla

Viimeaikoina pallo on edelleen pysynyt meidän perheen tärkeänä lenkkivarusteena. Jostain kumman syystä Ira on oppinut etsimään sen aina siinä vaiheessa, kun ihmiset alkaa kiskomaan lenkkivarusteita niskaan. Keväthangilla on ilmeisesti kiva juoksennella myös pallo suussa. Tällä hetkellä pallo on keltainen, mutta kyllä sen väri varmasti pian vaihtuu, kun Iralla on taipumusta pukata se sadevesiputkien sisään kesken lenkin.

 

Tässä kotipihan lumikasa, joka soveltuu erinomaisesti pallon piilotus- ja etsintäleikkeihin. Kyllä se lumi siitä pikkuhiljaa sulaa.

 

 

 

Tässä Ira Mäyrävuorella:

 

Kävimme viidennen tiineysviikon kunniaksi viikonloppuna Sappeen maisemissa eväsretkellä. Kävelimme yhdelle laavulle, josta oli hyvät näkymät pitkälle. Iran massu ei tuntunut vielä painavan liikaa. Juotiin teetä, kahvia ja vettä ja paistettiin vähän makkaraa nuotiolla. Välillä lämmiteltiin lähekkäin. Kotona simahdimme retken jälkeen koko porukka päikkäreille yhdeksi läjäksi. Ira oli omaan tuttuun tyyliinsä melkein kaksi ja puoli metrinen russeli, kun se oikaisi itsensä sängylle =) Omituinen ominaisuus koiralle, jonka säkäkorkeus on nelisenkymmentä senttiä.

 

Jatkossa on parempi vähän himmailla lenkkien pituuksissa, ettei meidän pikku-mamma väsy liikaa.

 

Miten meidän pieni russeli löytää aina ne metsän isoimmat kepit?

 

Pentuja tiedossa

Iralla on syömättömyys jatkunut jo viikon verran. Hyvällä tuurilla olen onnistunut syöttämään sille puolikkaan aterian, mutta eihän se toki mene edelleenkään siitä vanhasta tutusta oranssista kiposta. Ruoka kelpaa vain älypeleistä tai suoraan kädestä tarjottuna. Yllättäen sain kokonaisen ilta-aterian tarjoiltua Iralle tanssitunnilla. Ilmeisesti omat kuivanappulatkin maistuu paremmalle Tamskin tallilla. Tai sitten Iran ruokahalu alkaa pikkuhiljaa jo heräillä.

Astutuksesta on nyt neljä viikkoa. Käytiin eilen illalla ultrassa. Tällä kertaa se ei kieltäytynyt astumasta samaan huoneeseen lääkärin kanssa niin kuin silloin kun kävin ennen astutusta hakemassa kennelyskärokotteen sille. Pöydällä pötköttely sujui kivasti sitten kun saatiin villapaitaa tyynyksi pään alle. Onko Ira pikkasen hemmoteltu russeli? Lääkäri löysi toiselta puolelta kolme ja toiselta puolelta kaksi pientä sikiötä, eli summa summarum VIISI PIENTÄ MASU-ASUKASTA! Näin jopa yhden pikkuruisen sydämen sykkivän niin maan mahrottoman nopeasti

Jarkko sanoi, että Iran massu näyttää vähän normaalia isommalta. Kai se sitten näyttää kun oikein tarkkaan katsoo.

Sanoista tekoihin

Etsintöjen jälkeen Iran kumppaniksi löytyi Ruottin maalta Satakuntaan haettu Kalle-poika. Kalle on kova poika harrastamaan, joten sen luonne sopii omiin ajatuksiini siitä, mitä Iran pennuilta haen:  Energisiä koti-koiria, joiden kanssa on kiva ja helppo harrastaa ja touhuta kaikenlaista. Lisäksi Kalle on pienikokoinen, mikä toivottavasti vähentää sitä riskiä, että pennuista kasvaisi paljon isompia kuin emästään.

Astutus meni hyvin. Kävimme kahtena päivänä Kallen luona kylässä Harjavallassa. Ensimmäiset treffit sovittiin ystävänpäiväksi. Ira oli heti ihan myyty, kun näki Kallen. Se oli selvästi rakkautta ensi silmäyksellä. Homma hoitui helposti ja nopeasti. Harmi vain, että Ira sai astutuksesta virtsatieinfektion. Sen pissasta löytyi runsaasti leukosyyttejä. Onneksi tulehdus nujerrettiin helposti kymmenen päivän antibiootilla. Kaikkea sitä joutuu pieni russeli kokemaan.

Nyt on mennyt jo kolmisen viikkoa astutuksesta. Tänä viikonloppuna alkoi näkyä jo ensimmäisiä merkkejä mahdollisista masu-asukeista: Ruoka ei ole oikein kelvannut Iralle. Eilen se ei huolinut edes nakkia tarjottaessa. Tämä päiväkin on mennyt melko vähällä sapuskalla. Syöminen alkoi aamulla kiinnostamaan kummasti enemmän, kun kuivanamit piilotti pallon sisälle, josta ne joutui itse pyörittelemään pois. Myönnän: se oli puhdasta huijausta.

Meillä on Iralle ultraääni-aika varattuna perjantaille 15. pvä. Innolla odotetaan, mitä sieltä massusta löytyy vai löytyykö mitään.

Ai niin, se pitää vielä mainita, että kennelnimi-hakemukseni julkaistiin viimeisimmässä Koiramme-lehdessä anottuna nimenä. Saas nähdä kuinka pitkään siinä kestää vielä, että se hyväksytään.

Pennut mielessä

Hipparallaa!

Olen tässä pikkuhiljaa parina viime vuotena alkanut orientoitumaan kasvattaja -touhuiluun. Haaveissa russelipentue sitten joskus, kun oma Irppa-tirppuli tulee "siihen ikään".

Kasvattajakurssin kävin joskus vuonna 2011. Sen anti oli hyvä. Oli mielenkiintoista saada tietoa astutukseen, synnytykseen ja pentueen hoitoon liittyvissä asioissa niin itse kennelliitolta kuin yksittäisiltä kasvattajaharrastuksensa aloittelevilta kanssaihmisiltä. Melkoista paperisotaahan se tuntuu olevan. Jos haluaa sellaisia pentuja, jotka saa rekisteröityä russeleiksi, pitää kyllä perehtyä kennelliiton sääntöihin kunnolla. Ja semmoisia pentujahan minä haluan.

Iran soveltuvuus emäksi on tietysti myös pitänyt varmistaa. Innostuin, kun rokotuksia hakiessani toukokuussa 2011 eläinlääkäri kehui Iran luonnetta ja suositteli sitä sukunsa jatkajaksi. Samantyyppisiä ajatuksia oli pyörinyt omassakin päässäni.

Ajattelin vähän varastavani aikaa ja tarkastutin Iran polvet ensimmäisen kerran jo syyskuussa 2011 PEVISA-säännösten mukaisesti. Ei se kuitenkaan pentusuunnitelmia edistänyt, vaan muuttuvien sääntöjen mukaisesti uusin sekä silmä että polvitutkimukset sitten, kun astutusajatukset olivat ajankohtaisia. Ira sai jo toistamiseen 0/0 polvet ja terveet silmät joulukuussa 2012. Joten siltä osin kaikki oli kunnossa.

Päätin testata Iran luonnettakin hieman. Olin miettinyt, onko sen luonteessa arkuutta. Arkuus kun on periytyvä ominaisuus, eikä kovin hyvä sellainen. Aran koiran kanssa on hankala elää. Osallistuin siis lokakuussa 2012 MH-luonnekuvaukseen, jonka Suomen Jackrussellinterrierit ry järjesti sopivasti lähietäisyydelle Pirkanmaalle. Ilmoittauduin myöhässä, mutta sain onnekseni kuulla viikkoa ennen kuvausajankohtaa, että pääsisin osallistumaan. Kuvaukseen osallistuminen oli mielenkiintoista. Ira oli vähän ihmeissään, kun en reagoinut mitenkään sen tekemisiin erilaisten haasteiden aikana. Ira pärjäsi kuitenkin hienosti. Tuloksena oli, että Ira ei ole arka, vähän ääniherkkä, mutta kun ihminen on tukena oudoissa tilanteissa, se kyllä kestää pelkäämättä räminälaitteet ja metsän haamut. Ampumisesta se ei tosin pitänyt yhtään. Taas olivat siis testitulokset pentujen teettämisen puolella.

Marraskuussa pistin sitten kasvattajanimen hakuseen. Toivottavasti kennelliitto saa sen hyväksyttyä viralliseksi ennen suurinta penturuljanssia. Vähän heppoisin perustein hain sen = Pitäähän pennuille saada kivat nimet rekisteriin =) Tuleehan se hieman kalliiksi, jos tämä kasvatushomma ei tästä jatku, mutta kai sitä voi ihminen rahansa käyttää hullumminkin. Pikku-tirpan kennelnimi siis hakusessa. Kirjoitusmuodosta ei vielä täyttä selkoa. Ainakaan se ei vielä ollut varattuna ja on siinä mielessä tuttu ja turvallinen, että olemme geokätkeilleet saman nimimerkin suojissa jo viime kesästä lähtien.